maanantai 22. toukokuuta 2017

Kesän ja syksyn 2017 odotetuimmat uutuudet






Kirjabloggaajat ja muut kirja-alan harrastajat ja ammattilaiset pääsevät nauttimaan kahdesti vuodessa tunteesta, että on palannut lapsuuteen ja on vierailemassa unelmien karkkikaupassa, sillä uutuuskatalogeista kiinnostavien, tulevien teosten bongaaminen on hyvin samanlaista kuin etsisi lempikarkkien rinnalle uusia makuelämyksiä: missä on kiiltävimmät paperit ja kirkkaimmat värit? Vai haluaako sittenkin melankolista ja kirpeää mustaa eli salmiakkia ja lakritsia? Tässä minun "karkkipussini" eli kesän ja syksyn kiinnostavimmat tulevat kirjat. Osa on kokonaan uusia tuttavuuksia ja maultaan yllättäviä, osaan on jo tutustunut sarjojen aikaisemmissa osissa. Onko sinun uutuuslistallasi samoja teoksia?

Aula & Co.:
  
Victoria Aveyard: Kunninkaan kahleet (heinäkuussa)
- YA-dystopia-trilogian kolamas osa

Bazar:

John Boyne: Poika vuoren huipulla (elokuu)
Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus (lokakuu)
- Seitsemäs suomennettu Flavia de Luce -kirja ♥


Diana Gabaldon: Koskemattomat (lokakuu)
- Novelleja Jamien nuoruudesta
Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (heinäkuu)
- Kiinnostavaa nuorten fantasiaa, joka on tullut vastaan monissa blogeissa englanninkielisenä
Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (heinäkuu)
Erika Vik: Seleesian näkijä (elokuu)
- Corildonin ja Aleian seikkailu jatkuu. Mahtavaa saada toinen osa näin pian ensimmäisen jälkeen!

Karisto:

Magdalena Hai & Teemu Juhani: Kurnivamahainen kissa (elokuussa)
- Yksi suosikkikirjailijani yhdistää voimansa yhden suosikkikuvittajani kanssa. Must read.
Päivi Lukkarila & Emiliä Mäkinen: En ikinä luovuta (elokuussa)
Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (kesäkuussa)

Lasten keskus:

Tittamari Marttinen & Lotta Kauppi: Emeliina ja hylätyn huvipuiston tapaus (syyskuussa)

Like:

Dmitri Gluhovski: Metro 2035 (lokakuussa)
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja (elokuussa)

Myllylahti:

Sini Helminen: Kiven sisässä (syyskuussa)
- Uusi näkökulmahenkilö Väkiveriset sarjaan.

Otava:

J.P. Delaney: Edellinen asukas (syyskuussa)
Johanna Holmström: Sielujen saari (syyskuussa)
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani (toukokuussa)
- Harvinaisesti kiinnostuin Otavan katalogissa useammasta dekkarista ja trilleristä, sekä tästä chick lit-teoksesta
Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (kesäkuu)
Helena Waris: Linnunsitoja (elokuussa)
- Jo esittelyteksti vei mukanaan, kiinnosta uutuus nuortenkirjarintamalla
Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät (kesäkuussa)
- Nuortendystopiaa!
Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti (elokuussa)

Pen & Paper:

Kiera Cass: Perijätär (elokuussa)
- Valinta-sarja täydentyy American tyttären näkökulmalla

Reuna:

Sonja Kinnunen: Univeljet (lokakuussa)

S&S:

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (syyskuussa)
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille (lokakuussa)
Vuokko Hurme: Kiepaus (elokuussa)


Christopher Dell: Noituus, magia ja okkultismi - Kuvitettu historia (lokakuussa)
Elly Griffiths: Januksen kivi (syyskuussa)
- Vaikka Risteyskohdat ei täysin ihastuttanutkaan, sen verran kuitenkin viihdyin Ryth Gallowayn kanssa, että kokeilen hänen tutkimuksiaan vielä toisenkin dekkarin verran.
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija (syyskuu)
- Nykyajasta hienosti aineksia ammentava nuortenkirja
J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (syyskuu)
- Tätä elokuvakäsikirjoitusta olen odottanut jo pitkään, Newt ♥

WSOY:

Dan Brown: Alku (lokakuussa)
David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson (heinäkuussa)
- Tämä on usein mainittu Minä, Simon, Homo Sapiensin yhteydessä
Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja viisi: Virus (heinäkuussa)
Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus (lokakuussa)
- Kepler62:n kaksi viimeistä osaa. Tätä loppuhuipennusta on odotettu.
Miia Pöllänen: Bujoilun voima (elokuussa)
 
 
10 kiinnostavinta tulevaa teosta:
  1. Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus 
  2. Kiera Cass: Perijätär
  3. Magdalena Hai & Teemu Juhani: Kurnivamahainen kissa
  4. Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi
  5. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja viisi: Virus
  6. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus
  7. J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
  8. Erika Vik: Seleesian näkijä
  9. Helena Waris: Linnunsitoja
  10. Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät

lauantai 20. toukokuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

"Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa."
 
  
  
Luin viime kuussa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen. Se on Mio, poikani Mion ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Halusin lukea lisää Lindgreniä ja tartuinkin nyt kolmikon viimeiseen teokseen, jota en ole ainakaan kymmeneen vuoteen lukenut uudelleen.
  
Mio, poikani Mion lukeminen oli nostalgista. Muistin, kuinka lapsena lukemassani versiossa oli kuva lapsista satuja kuiskivan kaivon ympärillä, mikä on mielestäni tämän uusimman painoksen kantta kiinnostavampi. Tämä oli tosi jännä lukukokemus ala-asteella. Minulla on yhä tallessa siskoni vuonna 2000 ope-koulutuksessa ryhmätyönä tekemä kuunnelma teoksesta cd:llä. Kuuntelin sitä yläasteikäisenä hyvin usein ja parhaiten mieleen ovat jääneet laulut, jotka ryhmä sävelsi ja sovitti. Siskoni esitti Eenon roolia. 
  
Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.
  
- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)
   
Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja. 
  
Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on. 
  
Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon. 
  
Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)
  
Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään? 
  
Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten Nälkäpelin Katniss), vaikka onhan näitä ollut jo pitkään, esimerkiksi Lindgrenin Mio ja Joonatan Leijonamieli sekä C.S. Lewisin Narnia-sarjan sisaruusnelikko ovat myös tällaisia klassisia sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha.  
  
Ilona Wiklandin kuvitusta
    
En muistanut, kuinka paljon teoksessa oli toisteisia fraaseja. Etenkin Jum-Jum toistelee paljon lauseita kuten "- Kunpa tie ei olisi niin pimeä, Jum-Jum sanoi. - Kunpa vuoret eivät olisi niin mustia ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin." (s. 89) ja Mion isä kutsuu poikaansa aina "Mio, poikani Mioksi". Mion seikkailuissa on paljon samaa kuin Harry Pottereissa: on mm. näkymättömyysviitta ja pahis, joka lapsen on ennustettu voittavan ja jota pahis pelkää suhteettoman paljon.
  
Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Eeno tuo Miolle ensimmäisen lehden, joka metsässä kasvaa, mutta poika ei juurikaan anna tuolle eleelle arvoa, vaikka minusta se on ihana ja tuo mieleen Röllin ja usvametsänneidon tarinan, jossa Rölli auttaa kuollutta metsää kasvamaan kauniilla ajatuksilla. 
  
Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haluaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan. 

Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jännittävä ja samalla hellä tarina hyvän ja pahan taistelusta
  
Eräänä iltana katoaa kotoaan Jussi, yhdeksänvuotias. Hänestä on tullut prinssi Mio, ja hän asuu Kaukaisuuden Maassa isänsä, kuninkaan luona. Kaikki rakastavat pientä Mioa, mutta kukaan ei voi vapauttaa häntä tehtävästä, joka hänelle on aikojen alussa määrätty: yksin ja kenenkään auttamatta hänen tulee taistella kivisydämistä Kaamoa vastaan…
  
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
   
Suomentanut: Kristiina Kivivuori, 192 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1955)
  
Kuvittanut: Ilon Wikland
  
Alkuperäinen nimi: Mio, min Mio (1954)
  
Myös näissä blogeissa on matkattu Mion kanssa on Kaukaisuuden Maahan: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Morren maailma, Salkan saari

perjantai 19. toukokuuta 2017

Eoin Colfer: Supernaturalisti

"Otus oli sylilapsen kokoinen ja sillä oli sileä, läpikuultavan sininen iho, 
neljä hoikkaa raajaa ja soikea pää. Sen suonissa kulki veren sijasta kipinöitä."
   
   
Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  
Olen lukenut Artemis Fowl-sarjasta parhaiten tunnetulta Eoin Colferilta aikaisemmin vain yhden kirjan (Toivomuslista), josta pidin lukiolaisena suuresti. Kappaleeni Supernaturalistista olen joskus ostanut kirpparilta ilman kansipaperia (ehkä hyvä niin, tuo kansi ei kauheasti herättele kiinnostustani), mutta tiesin kirjasta etukäteen sen verran, että oletin ehkä tykkääväni siitä. Hyllynlämmittäjä-lukupinossa odottelisi vielä toinenkin kirjailijan steampunk-romaani Siipimies.
  
Vielä vähän aikaa sitten maailma ratkesi liitoksistaan. Maapallolla ei yksinkertaisesti ollut tilaa kaikille. (s. 145)
  
Tapahtumamiljöönä on Sateliittikaupunki lähitulevaisuudessa. Kaupunkia kutsutaan toiselta nimeltä Romutarhaksi, sillä monet talot on rakennettu romuraudasta ja niiden rakenteissa asuu ruostepunkkeja, uusi elämänmuoto, joka selviytyy torakoitakin paremmin. Kaupungin yllä leijuu valtava Myishi 9-sateliitti, joka hoitaa isoa osaa kaupungin logistisista asioista, kuten ohjaa autoja ja vastaa tv-lähetyksistä. 
  
Ennen auringonnousut olivat olleet oransseja. Nykyään ne saattoivat olla vaikka minkä värisiä, kun aurinko hehkui ilmaan päästetyistä kemikaaleista. Tänään savusumu oli violettia, mikä tarkoitti luultavasti hyönteismyrkkyjä. Puolen päivän aikaan koko kaupunki löyhkäisi. Oli se kuitenkin parempi kuin punainen. Kukaan ei mennyt ulos ilman hengityssuojaimia, kun savusumu oli punaista. (s. 63)
   
Päähenkilö on Cosmo Hill, orpo. Hän on saanut nimensä löytöpaikkansa mukaan (Cosmonaut Hill) ja koska hänen vanhempiaan ei voitu jäljittää DNA-arkistosta, poika päätyi Clarissa Fraynen koulukotiin hoitajarajoitteisille pojille. Clarissa Frayne on erikoistunut tuotetestaukseen, eli se saa rahoituksensa altistamalla orvot mm. uusille lääkkeille ja muunnelluille ruoka-aineille. Orvot voivat päästä pois Clarissa Fraynesta joko tulemalla adoptoiduksi, kuolemalla tai pakenemalla. Koska Cosmo on jo 14-vuotias, ei kukaan halua häntä enää adoptoida, on ainoa vaihtoehto paeta, ennen kuin orpojen syömä ruoka ehtii tuhota hänen elimistönsä - orpojen keski-ikä on vain 15 vuotta.
  
Jos Romutarha oli tulevaisuuden kaupunki, hän lähtisi koska vaan menneisyyteen. (s. 64)
  
Cosmolle tarjoutuu odottamatta tilaisuus paeta, vaikka hänen henkensä onkin hiuskarvan varassa. Hänen onnekseen ryhmä nuorista koostuvia supernaturalisteja löytää pojan ja pelastaa tämän, koska Cosmo on heidän tavoin yksi harvoista ihmisistä, jotka voivat nähdä siniset parasiitit, jotka näyttävät imevän energiaa haavoittuneista ihmisistä. Cosmo liittyy pienen porukan jatkoksi parasiitteja vastaan käytyyn taisteluun ja oppii yhden jos toisenkin seikan kaupungistaan. 
  
Peilissä näkyvä hahmo toi hänen mieleensä onnettomat sotalapset, joita näki historiavideoilla. Laiha ja murjottu, riutunut ja kurja. Hän oli kuin pienoiskokoinen Frankensteinin hirviö. Kursittu kokoon sekalaisista osista. Yksikään niistä ei ollut oikean kokoinen eikä kaikkia ollut edes tarkoitettu ihmiselle. (s. 46-47)
  
Supernaturalisteista kiinnostavin hahmo on Toisto. Hän näyttää pikkupojalta, vaikka on 28-vuotias. Toisto on bartolilapsi. Tohtori Ferdinand Bartoli teki geenikokeiluja lapsilla tarkoituksenaan luoda yli-ihmisiä, joilla olisi poikkeuksellisia kykyjä. Geenimuuntelun sivuvaikutuksena lasten pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan.
  
Me sanomme itseämme supernaturalisteiksi, koska metsästämme yliluonnollisia olentoja. (s. 55)
 
Pidin paljon Colferin ja suomentaja Jaakko Kankaanpään yhteistyössä syntyneestä kielellisestä leikittelystä. Mutta vaikka teoksessa onkin hieno miljöö, vähintään yksi kiinnostava hahmo ja pari suurta käännettä, se jokin jäi puuttumaan, jotta olisin nauttinut kirjasta vielä enemmän. Olisin ehkä pitänyt teoksesta vielä enemmän, jos se aloittaisi sarjan, joka kertoo supernaturalistien muistakin seikkailuista. Maailmalla olisi ollut potentiaalia jatko-osiinkin.
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Satelliittikaupungin pimeällä puolella elävät ne kurjat, jotka syntyivät ilman sponsoria tai tunnistettavia vanhempia. Yksi orpojen loppusijoituspaikka on pahamainen Clarissa Fraynen koulukoti, jonka kolkoissa kammioissa on 14 vuotta - eli koko ikänsä - asunut poika nimeltä Cosmo Hill. Hän on suunnitellut pakoa jo pitkään.
  
Kun tilaisuus viimein koitaa, Cosmo menettää pakomatkan päätteeksi melkein henkensä. Merkillinen, supernaturalisteiksi itseään kutsuva joukkio pelastaa hänet pienten sinisten parasiittien kynsistä.
  
Vain harvat näkevät nämä salaperäiset olennot. Cosmo kuuluu onnekseen valittujen jukkoon. Nyt on hänen vuoronsa antaa arvokkaat kyvyt pelastajien käyttöön... 
  
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää, 277 sivua, WSOY 2004
  
Alkuperäinen nimi: The Supernatural (2004)
  
Parasiitteja on jahdattu myös täällä: Turun Sanomat

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Prideviikon lukutempaus (26.6.-2.7.2017)


   
Tänään on Kansainvälinen homo- ja transfobian vastainen päivä. Se antaa sateenkaarevan aasinsillan tälle postaukselle. 
  
Luin viime vuonna Prideviikolle Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja pohdin silloin, että olisi hienoa, jos kirjablogeissa olisi luettu ja postattu yhteisöllisesti HLBTQ kirjallisuutta. Tänä vuonna olen kuitenkin ajoissa liikkeellä tämän idean toteuttamisen kanssa. Helsinki Pridea vietetään tänä vuonna 26.6.-2.7. 
  
Tempaukseen ilmoittaudutaan kommentoimalla tähän postaukseen ja osallistumiseen riittää, kun lukee yhdenkin teemaan sopivan kirjan haasteviikolle, mutta lukea saa toki enemmänkin. Kaikenlainen muukin teeman käsittely blogeissa on erittäin tervetullutta. Somessa voi käyttää hästägiä #pridelukuviikko.
  
Lukuvinkkejä löytyy esimerkiksi täältä, täältä ja blogistani Sateenkaarikirja-tägillä. Yllä olevaa sateenkaarisydäntä saa käyttää bloggausten yhteydessä. Kerään haasteviikon päätteeksi listan luetuista teoksista seuraavien vuosien vinkkilistaksi, joten ilahtuisin, jos ilmoittaisitte luetut kirjat myös tähän postaukseen.

Tempauksessa mukana:

maanantai 15. toukokuuta 2017

Lukupiirissä: Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen

"Laskeudu, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulin aukkoon, jota Scartassin varjo koskettaa ennen heinäkuun ensimmäistä päivää, niin pääset maan keskipisteeseen, kuten minä olen tehnyt."
~ Arne Saknussemm
   
    
Huhtikuun lukupiirikirja
   
Jules Vernen klassikkoromaanin Matka maan keskipisteeseen (jonka kolme ensimmäistä käännöstä nimellä Matkustus maan keskipisteeseen) perusidea lienee tuttu suurimmalle osaa ihmisiä. Professori Otto Lidenbrock löytää vanhan norjalaisen kirjan välistä pergamentin, jossa on riimukirjoitusta. Jotta viestin pystyy lukemaan, on ensin avattava salakirjoitus. Lopulta ratkaisun keksii professorin orpo veljenpoika Akseli. 
  
Viesti kertoo, kuinka 1500-luvulla elänyt alkemisti Arne Saknussemm on mennyt islantilaisen tulivuoren kraateriin ja löytänyt sieltä reitin maan keskipisteeseen. Akseli on hyvin epäileväinen, tarinan todenperäisyydestä, sillä hänen käsityksensä mukaan maan sisus on sulaa kiviainesta. Professori järjestää vastauseista huolimatta tutkimusmatkan Islantiin. Tapahtumia kuvataan Akselin näkökulmasta. Tie maapallon uumeniin kuitenkin löytyy lopulta ja siellä professori Lidenbrock, Akseli ja heidän islantilainen oppaansa Hans kohtaavat kaikenlaisia vaikeuksia. "Ajatus eksyä tähän pimeään sokkelomaailmaan oli kammottava." (s. 113)
  
Kaikki olettamukset, että tuo sisus olisi jotakin muuta kuin juoksevaa ja valkohehkuista massaa, olivat mielettömiä. (s. 87)
  
Miksihän kotiapulaisten nimi on lähes aina Martta? Onko kyseessä todella suosittu nimi, luokkaerojen osoittaminen, kutsumalla kaikkia palvelijoita geneerisesti Martaksi vai jonkinlainen titteli, eikä sinällään varsinainen etunimi, niin kuin Orjattaresi-romaanissa? Teoksessa ei ole kovinkaan montaa naista Martan lisäksi, mutta he edustavat monelaisia naiseuden osa-alueita. Professorilla on suojattina Graüben-niminen tyttö, joka on Akselin kihlattu. "- Minä olisin päinvastoin hyvin halukas lähtemään itse mukaan. Mutta minunlaisestani tyttörukasta siellä olisi vain vaivaa." Lisäksi Islannissa kohdataan 19 lapsen äiti ja pari muuta vaimoa.

Romaanin Islannissa kirjastonkirjat kiertävät kädestä käteen kaikkien saarelaisten luona "Sen sijaan, että antaisimme kirjojen homehtua rautaristikon takana kaukana tiedonhaluisten ulottuvilta" ja palaavat vasta vuoden tai parin päästä takaisin kuluneina ja loppuun luettuina, "sillä lukuhaku ikivanhalla ja jäisellä saarellamme on hyvin suuri" (s.56). Jokainen talonpoika ja kalastaja osaa lukea ja käyttää tätä taitoa. Voisipa samaa sanoa suomalaisistakin...
   
Olin saanut tämän retken aikana hämmästyä monta kertaa. Luulin olevani jo täysin parkkiintunut yllätysten varalta, mutta nähdessäni nämä kaksi kolmesataa vuotta sitten piirreetyt kaksi kirjainta, haukoin henkeäni. (s. 217)

Tämä oli ensimmäinen Verneni. Olen keräillyt vuosien varrella useita Vernen teoksia ja hyllyssä odottelee mm. Maailman ympäri 80 päivässäKapteeni Nemo: Merten syvyyksissä ja Höyrytalo. Näistä tietenkin eniten kiinnostaa ensin mainittu, koska pidin lapsena niin paljon samannimisestä animaatiosarjasta (saatoin olla jopa hieman ihastunut antropomorfiseen Phileas Foggiin, samoin kuin Prätkähiirten Turboon).
  
Kaikki on varmaan kuvittelua. Olen vain nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. (s. 40)
  
En tiennyt etukäteen, että iso osa tapahtumista sijoittuu Islantiin (missä tutkimusmatkailija syövät mm. skyriä!), yllätyin myös tekstin sujuvuudesta, joskin petyin hieman lopun antiklimaattisuuteen, sillä jännitettä oltiin kasvatettu koko kirjan ajan, eikä päätös palkinnut niin ruhtinaalisesti kuin potentiaalia olisi ollut. Teoksen voisikin tiivistää sanontaan "tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka sinne".

Hihittelin tahattomasti luettuani pimpsikivi-sanan, joka on googlaamisen perusteella hohkakiven vanha nimitys (on kyllä syystäkin vaihdettu). Lukemani painos on lyhennetty alkuperäisestä, enkä tiedä kuinka paljon vähemmän sisältöä tässä versiossa. Tarina tuntui kuitenkin loogiselta, enkä pysty sanomaan, mistä kohtaa tekstiä olisi leikattu pois. Muutamia todella outoja kenties kääntäjän tekemiä virheitä tekstistä kylläkin löytyy:
  • Mainitaan, että on maanantai 1. heinäkuuta ja pari sivua myöhemmin puhutaan seuraavasta päivästä, joka on tiistai 30. kesäkuuta
  • Tutkimusmatkaajilla on mittari, joka näyttää 150 asteeseen saakka, mutta teoksen loppupuolella mitataan 163 asteen lämpötila (miten ne ylimääräiset 13 astetta mahtuivat skaalaan?)
  • Puhutaan sekaisin peräsimestä ja ruorista nopeasti kyhätyn lautan yhteydessä
  • Mainitaan Ohio-joelta 1901 löytynyt fossiili, vaikka kirja on kirjoitettu 1864 ja tarina tapahtuu vuonna 1863 (tämä voi olla suomentajan tai myöhempien painosten lisäys)
   
Sitattikunniamaininta: "Oli meidän asetuttava yöksi autioon ja hyvin ränsistyneeseen mökkiin, missä arvattavasti kaikki pohjoisen tarujen peikot ja menninkäiset mielellään pitivät majaa." (s. 76)
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tänään on Jules Verne maailman luetuin kirjailija.

Ranskalaisen kertojamestarin Jules Vernen menestyksen salaisuus johtuu hänen kaukonäkijän kyvyistään. Osasihan hän jo 100 vuotta sitten kuvata tenhoavasti matkaa kuuhun ja kuun ympäri. Astronauttien saavutukset ovat tehneet hänen kuvitelmistaan tosia. Ei siis ihme, Jules Verne on jälleen ajankohtainen. 

"Matkustus maan keskipisteeseen" avaa "kuuman linjan" planeettamme uumeniin. romaanin sankari on saksalainen professori Otto Lidenbrock, joka veljenpoikansa Akselin ja islantilaisen oppaansa Hansin kanssa suorittaa jännittävän, jopa hengenvaarallisen matkan maan keskipisteeseen. Tutkimusretkeilijät selviytyvät toinen toistaan kiperimmistä tilanteista kylmäverisyytensä ja rohkeuetensa ansiosta. Jules Vernen kiehtovaa, huumorin sävyttämää kerrontaa seuraavat mielellään sekä nuoret että vanhat. Jännityksen latautuessa ja purkautuessa yhä uudestaan lukija pysyy juonessa tiiviisti mukana kirjan kannesta kanteen.
   
Lyhentäen suomentanut: Matti Karjalainen, 248 sivua, Valistuskirjat 1966 (ensimmäinen käännös ryúotsinnoksesta 1879, uusin käännös nimellä Matka maan keskipisteeseen 1974, Pentti Kähkönen, WSOY)
  
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre (1864)
  
Maan uumeniin on matkattu myös täällä: Sonjan lukuhetket, Ihminen välissä
   
Samantyylisiä kirjoja: Virve Sammalkorpi: Paflagonia perilliset, Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia, Jeff Long: Helvetin piirit ja Helvetin sydän, Robin Cook: Kaappaus, Lincoln Child: Uusi Atlantis, Raymond Khoury; Merkki, Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa